Aino Friman, tutkijatohtori; Xavier Irz, professori; Yue Fu, väitöskirjatutkija
Helsingin yliopisto
Veden kestävästä käytöstä puhuttaessa mieleen nousevat helposti tulvivat joet, kuivuudesta kärsivä maa, veden alle jääneet kadut tai tyhjentyneet vesivarannot. Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että vettä tarvitaan jokaisen leivän, maitolitran ja viljakilon tuottamiseen. Koska maatalous käyttää noin 70 prosenttia (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) maailman makeasta vedestä, ruoantuotannolla on keskeinen merkitys. Kun ilmastonmuutos lisää veden niukkuutta monilla alueilla, on entistä tärkeämpää ymmärtää, miten vesi, ruokajärjestelmät ja kansainvälinen kauppa kytkeytyvät toisiinsa.
Tästä syystä tutkijat – myös meidän tutkimusryhmämme – kiinnittävät aiheeseen yhä enemmän huomiota. Kun ruokaa viedään maasta toiseen, mukana siirtyy myös sen tuottamiseen käytetty vesi. Tätä kutsutaan virtuaalivedeksi (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.). Esimerkiksi vehnää tuova maa hyödyntää epäsuorasti sen maan vesivaroja, jossa vehnä on kasvatettu. Yhteys toimii myös toiseen suuntaan: jos veden saatavuus heikkenee jollakin alueella, ruoantuotanto voi vaikeutua ja käydä kalliiksi. Tällöin tuotanto ja kauppavirrat saattavat siirtyä muualle.
Pohjoismaat tarjoavat kiinnostavan näkökulman tähän kysymykseen. Suomessa on asukasta kohden runsaasti makeaa vettä moniin muihin Euroopan maihin verrattuna. Silti Suomi tuo elintarvikkeiden ja maataloustuotteiden mukana huomattavia määriä virtuaalivettä (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) – myös alueilta, joilla vedestä on niukkuutta.
Miksi vesivaroiltaan runsas maa on riippuvainen muualta tuodusta virtuaalivedestä? Runsaat vesivarat eivät yksin tee siitä merkittävää maataloustuottajaa. Tuotannon ja kaupan edellytyksiin vaikuttavat myös esimerkiksi viljelykelpoinen maa, ilmasto, työvoima, infrastruktuuri ja monet muut tekijät (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.).
Tutkimuksemme ensimmäisessä osassa kysymme, näkyykö maan vesivarojen runsaus siinä, kuinka paljon vettä se vie maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden mukana. Tämän selvittämiseksi vertaamme maailmanlaajuisen kauppadatan avulla eri maiden vesivaroja ja virtuaaliveden kauppavirtoja. Tarkastelemme erityisesti Suomea ja sen kauppakumppaneita. Lisäksi tutkimme, miten ilmastonmuutoksen aiheuttamat muutokset veden saatavuudessa voivat tulevaisuudessa muuttaa kansainvälistä kauppaa ja Suomen kaltaisten vesirikkaiden maiden asemaa.
Tutkimuksen toisessa osassa tarkastelemme toista kansainvälistä kauppaa muovaavaa voimaa: kauppasopimuksia. Kysymme, miten EU:n kauppasopimukset vaikuttavat maatalous- ja elintarviketuotantoon ja sitä kautta vedenkäyttöön.
Euroopan unioni (EU) on tuonut kestävyyteen liittyviä tavoitteita yhä vahvemmin osaksi kauppapolitiikkaansa. Esimerkiksi Uuden-Seelannin (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) ja Chilen (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) kanssa solmitut sopimukset ovat ensimmäisiä EU:n kauppasopimuksia, jotka sisältävät erilliset kestävää ruokajärjestelmää käsittelevät luvut. Kauppasopimukset voivat parhaimmillaan kannustaa resurssitehokkaampaan tuotantoon ja kestävämpiin käytäntöihin. Ne eivät kuitenkaan suoraan säätele vesivarojen kestävää käyttöä eivätkä korvaa toimivaa kansallista ja paikallista vesipolitiikkaa. Veden niukkuuteen ja vedenkäytön ympäristövaikutuksiin onkin tärkeää puuttua siellä, missä vaikutukset syntyvät.
Globaalin talousmallin avulla tutkimme, miten EU:n kauppasopimukset ja erityisesti tullien ulkopuoliset toimet vaikuttavat maatalous- ja elintarviketuotantoon, kauppaan ja vedenkäyttöön. Taloudellisten vaikutusten lisäksi tarkastelemme sitä, miten tuotannon ja kauppavirtojen muutokset vaikuttavat veden niukkuuteen eri alueilla: vähentävätkö ne vesivaroihin kohdistuvaa painetta vai lisäävätkö sitä – ja missä? Vaikka tarkastelu on maailmanlaajuinen, Suomi ja muut Pohjoismaat ovat tutkimuksessa erityisen kiinnostuksen kohteena.
Nämä kaksi näkökulmaa auttavat meitä ymmärtämään sekä kansainvälisen kaupan nykyisiä rakenteita että sitä, miten ne voivat tulevaisuudessa muuttua. Voisiko veden niukkuuden lisääntyminen tärkeillä maatalousalueilla muuttaa Suomen asemaa maailman elintarvikekaupassa? Entä vähentävätkö EU:n uudet kauppasopimukset vesivaroihin kohdistuvaa painetta vai siirtävätkö tai lisäävätkö ne sitä? Millaisia taloudellisia hyötyjä, kustannuksia ja kompromisseja muutoksiin liittyy? Näihin kysymyksiin käynnissä oleva tutkimuksemme etsii vastauksia.
Yhteistiedot: Aino Friman, tutkijatohtori, aino.friman@helsinki.fi